neljä vuottani äitinä - rehellisesti

12.9.2011 se kaikki lähti, kun raskaustestiin piirtyi plussa. Olin heti hyvin vaaleanpunaisten lasien puettama, rakkaudentäyteinen ja malttamaton. Raskausaika tuntui todella pitkältä ja matelevalta ajalta, en malttanut millään odottaa pienen lapseni tapaamista. Emme koskaan saaneet raskausaikana tietää lapsen sukupuolta muutamasta ylimääräisestä ultraamisesta huolimatta, mikä harmitti kovasti. Sillä vaikka sillä ei ole oikeasti mitään väliä, tuntui pieni vauvani ja hänen tapaaminen vielä kaukaisemmalta, kun en tiennyt minkälainen tyyppi siellä asustaa. Näin tyhmästi kuvailtuna, mutta siltä se rehellisesti tuntui, vaikka eihän se sukupuoli sitä määritä millään lailla. Jostain kumman syystä ajattelin vauvaani kuitenkin aina tyttönä. Kun mietittiin nimiä, mietin suurimmaksi osaksi tytön nimiä.

Kun pieni vihdoin parkaisi ensimmäisen kerran ja kätilö kertoi että pieni poika tuli, olin oikeasti vähän shokissa. Tuntui, kuin olisin tavannut ventovieraan - hänkö oli se pikkuinen joka hengaili yhdeksisen kuukautta vatsassani, jota olin kaikissa skenaarioissani ajatellut pienenä tyttönä? Se oli hämmennys se, nimeäkään ei ollut valmiina. Tai oli meillä toki pojallekin nimi mietittynä, Mikael, mutta koska en ollut ajatellut vauvan oikeasti olevan poika, en ollut ehkä miettinyt sitä ihan loppuun asti. Mikael ei myöskään tuntunut oikealta, ei tuntunut häneltä. No, onneksi sentään ristiäispäivän aamuna olimme varmoja, Milko.
Opettelu äidiksi olikin ja alkoikin rankemmin, kuin olin koskaan osannut kuvitella. En ollut osannut yhtään odottaa sitä ahdistusta, joka synnytyksen jälkeen valtaisi mieleni. En ollut osannut kuvitellakaan, etten pystyisi nukkua kunnolla, sillä pelkäsin kätkytkuolemaa hysteerisenä. Tai että kokisin hirveää syyllisyyttä siitä, etten ollutkaan heti hänet tavatessani rakastunut pienokaiseen sillä tunteella, jonka äidinrakkaudeksi luokittelin, olenko sittenkin huono äiti?

Babybluesista en tiennyt tällöin vielä mitään, enkä ajatellut synnytyksenjälkeistä masennustakaan minun kohdalleni. Ajattelin, että olin vain huono, kelvoton. Kun sukulaiset neuvoivat ja ehkä tahattomasti syyllistivätkin imetyksestä ja sen onnistumisesta, ajattelin olevani täysin kelvoton. Kun huomautettiin, ettei korviketta saa lämmittää mikrossa vaan hauteessa, ajattelin olevani täysin kelvoton. Kun en jaksanutkaan tehdä kaikkia soseita itse, ajattelin olevani täysin kelvoton. Kun en jaksanutkaan joka päivä ulkoilla monta kertaa päivässä, ajattelin olevani täysin kelvoton. Kun vauva itki bussissa ja ihmiset katsoivat paheksuvasti, ajattelin olevani täysin kelvoton. Kun luin keskustelupalstojen juttuja, koin olevani täysin kelvoton. Kun olin lihonut raskausaikana 20 kiloa ja katsoin peiliin, koin olevani täysin kelvoton. Aivan hirveä.

Sen ajan päiväkirjani on hirveintä luettavaa, mitä osaisin ikinä elämääni enää kuvitella. Olin todella epävarma, täynnä itseinhoa ja pyrin täydellisyyteen. Joka suhteessa. Jopa se, ettei asuntoni ollut kuin sisustuslehdestä, sai minut ajattelemaan olevani huono. Ja ne kilot, jotka olivat täysin normaaleja raskaudesta jääneitä, niistä pyrin eroon keinolla millä hyvänsä - loppujenlopuksi olinkin puoli vuotta synnytyksestä kolmekymmentä kiloa kevyempi. Eli suureksi osaksi ensimmäinen vauvavuosi meni siinä, kun yritin olla täydellinen äiti, sisustaja, kodinhengetär ja saada täydellisen kropankin.

Ja niin teinkin, olin ensimmäisen vauvavuoden päätyttyä oppinut aika täydelliseksi, tai käyttäytymään niin. Omat ongelmani tungin pieneen sopukkaan mielessäni, salasin kaiken. Elämä oli taas ihanaa, ainakin uskoin niin, ja kaikki tuntui olevan hallinnassa. Vauvakuumekin valtasi mielen, ja kuukausien ajan unelmoitiin täydellisestä perhe-elämästä, johon kuuluisi toinenkin pieni. Ja niin se toinen pieni ilmoittikin tulostaan loppuvuodesta 2013.

Raskausaika oli taas ihanaa, rakkaudentäyteistä, täydellistä. Ainakin ensimmäiset kuukaudet, ongelmat alkoivat kuitenkin aika pian, enkä hormonientäyteisenä pystynyt enää sulkea ongelmiani siihen pieneen lokeroon, enkä fyysisen väsymyksen takia jaksanut olla se täydellinen. Paloin loppuun. Ajattelin sen johtuvan raskaudesta ja niistä kivuista, jotka alkoivat jo puolivälissä, ja että kaikki helpottuisi kunhan pieni vain syntyisi.
Pieni syntyi ja se sama ahdistus palasi. Tällä kertaa tilanne oli kuitenkin hyvin erilainen - oli esikoinen, oli jo kokemusta. Rakastin pientä kuopustani heti syntymästä saakka niin palavasti, että itkeskelin jo hänen ollessaan pariviikkoinen, että hän kasvaa liian nopeasti. Tällä kertaa tuntui myös, että tavallaan korjasin esikoiseni kanssa tehtyjä virheitä - esimerkiksi "onnistuin" imetyksessä, nukuttamisessa, soseiden teossa. Olin täysin vauvakuplassa, ja esikoiseni sai väkisinkin vähemmän huomiota vauvan roikkuessa rinnalla jatkuvasti. Eikä aikaakaan, kun alkoi mustasukkaisuus.

Se mustasukkaisuus. En ollut ollenkaan osannut varautua sellaiseen. Tiesin, että mustasukkaisuus on normaalia ja luultavasti odotettavissa, mutta ei sellaiseen olisi voinut mitenkään varautua. Tuntuu, kuin koko ensimmäinen vuosi olisi mennyt siinä, kun kiellettiin ja vahdittiin esikoista, ettei satu tällä kertaa pahasti. Oli vaihe, kun ei voinut edes vessassa käydä tai selkäänsä kääntää ilman, että esikoinen käy tönäisemässä vauvan kumoon ja pää kolahtaa pahan kuuloisesti lattiaan. Tai herättämässä lyömällä. Se olo, jonka saa äitinä, kun toinen pienokainen tekee vielä pienemmälleen pahaa. Se raivo, miksi ihmeessä sä vaan satutat? Naurat kun toinen itkee? Mitä mä oon tehnyt niin väärin, että lapsestani on tullut niin hirviö? Se häpeä ja syyllisyys, että voitkin tuntea sellaisia tunteita omaa lastasi kohtaan.

Kaikki ne tunteet, raivo, pettymys, epätoivo, inho, ne maalasivat päiviäni. Oli todella hyviäkin hetkiä, onnellisia muistoja, mutta paljon sitä iänikuista tappelua. Ei, ei, ei, ei mikset usko mitään. Tunsin oloni niin avuttomaksi, mitä voin enää tehdä, kun mikään ei auta? Tähän soppaan lisättiin sitten jossain vaiheessa oikein paha parisuhdekriisi, joka vain jatkui ja jatkui. Toisen lapsen ensimmäisen vauvavuoden päätyttyä oltiin jo todella pahassa burnoutissa. Silloin lopetin imetyksen, aloitin masennuslääkityksen ja yritin parantaa itseäni. Tuli kesän alku, tuli ero, tuli vielä pahempi burnout, tuli yhteenpaluu, ongelmat alkoivat selvitä. Luojan kiitos hyville tukiverkostoille. Kuopuskin alkoi jo osata puolustaa itseään ja esikoinenkin joissain määrin kuuntelemaan.

Syksyllä se alkoi kuitenkin taas hiipiä mieleen, seinät kaatumaan päälle. Pimeys, juuri alkanut koulu, uusi arki ja sen tuoma stressi, kaverin menehtymisen tuoma shokki, tappelevat lapset, pakkaset, joka aamuiset ja iltapäiväiset lumihangessa rattailla päiväkotiin ja takaisin tarpomiset, univelka, sitten se yksikin bussikuski, joka ei antanut mun ottaa aamukahvia bussiin, ja sai minut itkemään koko matkan ajan. (Vaikka tiesinhän minä, ettei busseihin saisi viedä juotavaa.) Päiväkoti-koulu-arki vaati vähän totuttelemista.

Mutta kevät, oi kevät. Lääkärikäynnit, valo, lämpö. Esikoiseni täytti juuri neljä ja kuopukseni kaksi. Arvaatteko, ettei vieläkään ole erityisen helppoa, mutta mä pystyn siihen. Vaikka lapset tappelee, kuopuskin uhmailee, stressi on valtava, paineet häiritsevät välillä yöunia, univelkaa löytyy ja elämä on kiireistä. Vaikka ongelma ei ole mikään ihan väliaikainen, vaan alkanut jo kauan ennen lapsia, kun vuosia sitten oireilin pahasti. Kun häpesin ja vähättelin oloani, enkä ihan löytänyt oikeita keinoja, josta todisteena myös arvet käsissäni. Silti. Olen oppinut itsestäni paljon asioita ja motivaatio vaan kasvaa. Olen päässyt eteenpäin, saanut asioita aikaiseksi ja koulunkin ensimmäinen vuosi on kohta ohi!
Haluan hoitaa itseni kuntoon, enkä enää häpeile, toisin kuin vuosia sitä tein. Joo, mulla on rankkaa! Mutta kyllä se siitä vielä. Haluan myös keskittyä olemaan parempi, sillä en ole tosiaan ollut mikään ihan täydellinen äiti (vaikka no, kukapa olisi), mutta ehkä heistäkin tulee vielä ihan järkeviä aikuisia. Kyllä mä vielä opettelen vähän kärsivällisemmäksi, enemmän leipovaksi ja rennommaksi äidiksi. Ja aika hauskat ja rakkaat tyypit olen saanut elämääni, 4- ja 2-vuotiaat älyttömän energiset, pirteät, nokkelat ja uteliaat ipanat!

Tätä postausta kirjoittaessani, olen juuri lukenut todella hienosta ja tärkeästä Sekasin-kampanjasta. Jos sinulla on huono olla, puhu, oikeasti! Läheiselle, lääkärille, kelle vain. Vaikka sekasin 24/7-chattiin, jossa voit avautua täysin anonyymisti! On jo aika päästä näistä tabuista.

maanantain asu

Tuntuu, että olen vasta alkanut löytää tyyliäni, ja näitä asukuvia on siksikin kiva ottaa tänne blogiinkin! Tämä asu oli kiireessä aamulla kaapista vedetty, mutta aika kiva sittenkin. Mitäs te tykkäätte?

paita ja hame: h&m / farkkutakki: kirppis / kassi: BEdesign / kengät: vans

torstai

Kampauksien harjoittelua (solmukampaus ja oma sovellus), peruuntunut tapaaminen, hiustenleikkuu, päikkärit, siivoaminen, pyöräily, seikkailu ja kipeät jalat. Niistä koostui torstai. Olen niin poikki, että saas nähdä kuinka jaksan huomenna nousta sängystä taas kello kuusi. Hohhoh, onneksi huomenna on perjantai! Tykkään mun tänpäiväisestä asusta kovasti - aika erilainen kuin mitä olen koskaan aiemmin pukenut, mutta se tuntui heti niin just multa. Mitäs tykkäätte?

takki: Ellos / housut: Monki / kengät: Dr. Martens / kassi: BEdesign